22.3.2018 Petja Turunen

jaa:

Muistisairas tarvitsee kaverin niin kuin sinäkin, muistuttaa Turmion kätilöt -yhtyeen laulaja Petja Turunen. Hänen äidillään oli muistisairaus. Itse Petja on kokenut useamman aivoinfarktin.

”KUN SELVISI, että äidillä oli Alzheimerin tauti, seurasi pelkoa, huolta ja lukuisia unettomia öitä. Tuntui siltä kuin tiimalasi olisi käännetty ja ihmissuhde oli se hiekka, joka tiimalasissa valui.

Kotona äitiä hoiti isäni. Hänen ollessaan töissä äidin luona kävi kotihoitaja tihenevään tahtiin. Itse en asunut enää samassa taloudessa tuolloin. Olin kuitenkin äitini kanssa tiiviisti yhdessä ja vierailin paljon kotona.

Äiti joutui muutaman vuoden jälkeen hoitokotiin, jossa hän lääkkeiden vuoksi menetti kävely- ja kommunikointikykynsä alle vuodessa. Tauti eteni paljon hitaammin kotona, mutta kotihoito muuttui lopulta mahdottomaksi. Hoitokodissa hän oli oikeastaan pelkästään sängyssä.

Tuntui siltä kuin tiimalasi olisi käännetty ja ihmissuhde oli se hiekka, joka tiimalasissa valui.

Raskainta oli rakkaan ihmisen hidas poisajautuminen. Oli paljon ikävää. Tein siitä kappaleen. Sen nimi on ”Ikävässä paikassa”. Sen jälkeen tein niitä aina vaan lisää. Vuodet vaihtuivat, ikävä ei. 

Ikävä oli todella kova ajoittain, vaikka äiti oli yhä elossa. Tuijotin monet yöt mustaa taivasta. Koitin etsiä sieltä puhtaan mustasta avaruudesta Otavaa. Laskin tähdet ja lähetin terveisiä. Ei se mitään ikävään auttanut, mutta toi paljon muistoja.

Äiti haudattiin loppuvuodesta 2017. En tiedä, mikä olisi muuttunut hänen kuolemansa jälkeen. Tiedän silti, että ikävä kyllä kuluu käytössä. Tuntuu kuin olisin yhä se pieni poika menossa esikouluun. Äiti vilkutti joka aamu ikkunasta. Minä yritin keksiä isoja asioita, joilla kuvata, kuinka paljon rakastan. ”Rakastan sinua yhtä paljon kuin on tähtiä taivaalla”. 

"Tuijotin monet yöt mustaa taivasta. Koitin etsiä sieltä puhtaan mustasta avaruudesta Otavaa. Laskin tähdet ja lähetin äidille terveisiä."

”KOTONA OLLESSA meillä oli äidin kanssa paljon hyviä hetkiä. Vanhempieni tiloissa sijaitsi tuolloinen kotistudioni. Taudin tahdissa on siis tehty kaikki Turmion Kätilöiden tuotanto. Albumeidemme Hoitovirhe, Niuva 20 Ep ja Pirunnyrkki aikana olimme joka tauolla äidin kanssa ”talon puolella”. DJ Vastapallo keitti kahvit ja sitten töllötettiin telkkaria tai luettiin kirjoja, joita äidillä oli paljon.

Albumeita tehdessä olimme joka tauolla äidin kanssa. Keitettiin kahvit ja töllötettiin telkkaria tai luettiin kirjoja, joita äidillä oli paljon.

Totta kai arjessa näkyi paljon myös harmia. Pieniä kömmähdyksiä. Tupakat alkoivat äidillä palaa väärästä päästä ja muuta pientä. Ajoittain meni vaarallisemmaksi, kun puhelimen käyttö ei ollut helppoa ja kuvioihin alkoi tulla eksymisiä.
 
Kun äiti siirtyi hoitokotiin, tapaamisemme harvenivat. Olin alle kolmekymppinen, ja siinä vaiheessahan jaksaa ihan välttävästi tehdä ainakin kolmea työtä hetkittäin. Vierailut harvenivat vuosi vuodelta, kun sain omaa perhettä. Viisi lasta vie tehokkaasti aikaa. 

Tunsin syyllisyyttä, jos en käynyt vierailulla. Kun kävin, oli se usein yksinpuhelua. Itselleni jäi syyllisyyden tunne myös siitä, että saatoin joskus hermostua äitiä hoitaessani. Vaikkakin se on vain tunne, jätti se syvän haavan minuun itseeni. Se on ihan varmasti normaalia ja tavanomaista. Silti se satuttaa yhä.

Arjen olisi syytä olla tasapainoista ja turvallista muistisairaalle. Rutiinit tuovat turvaa. Uusia tilanteita kannattaa lähestyä muistisairaan ehdoin. Se vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.

Uusia tilanteita kannattaa lähestyä muistisairaan ehdoin. Se vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä.

Ihmisillä on tapana sopeutua tilanteisiin, mutta asioiden hyväksyminen vie aikaa. Siinä ehtii tuntea koko tunteiden kirjon. Jälkikasvu kuitenkin antoi niin paljon aihetta muihin ajatuksiin, ettei ollut aikaa katkeroitua. Sanoisin, että avoimuus asioiden suhteen tuli äidin sairauden myötä tärkeämmäksi asiaksi lähipiirissä.

Ei ole oikeastaan tullut hirveesti vastaan sellaisia outoja muistisairauksiin liittyviä leimoja tai ennakkoluuloja. Se johtuu varmaan siitä, että olen keskusteluissa kertonut heti kärkeen, mikä meininki sairaudessa on. Nykyäänhän nämä muistisairaudet ovat kuitenkin aika monelle ihmisille tuttuja tauteja.

"Ihmisillä on tapana sopeutua tilanteisiin, mutta asioiden hyväksyminen vie aikaa. Siinä ehtii tuntea koko tunteiden kirjon."

”MINULLA ON MYÖS omakohtaista kokemusta aivojen toimintaan vaikuttavasta sairaudesta. Vuonna 2012 olin rakennustöissä. Niskani olivat kipeät, koska muutama viikko aiemmin olin lyönyt pääni kattotuoliin ja kaatunut. Ilmeisesti niskat retkahtivat tällissä.

Olin hiomassa vanhainkodin lattioita. Koko aamun oli ollut heikko ja pahoinvoiva olo. Yhtäkkiä alkoi maailma pyöriä ja heittelehtiä päässä. Menin polvilleni ja koetin olla pyörtymättä. Kohtaus meni ohi. Odotin vielä ruokatuntiin asti, sitten lähdin kotiin nukkumaan. Nokosten jälkeen olo oli parempi. 

Huomasin kuitenkin, että tekstiä lukiessa näkökentästä puuttui osia. Varsinkin television tekstejä lukiessa sen huomasi. Hakeuduin seuraavana päivänä hoitoon ja minulle määrättiin migreenilääkettä ja sairaslomaa. Lepäilin viikon, seuraavalla viikolla olikin jo keikka toisen bändini kanssa.

Keikkailtana koski takaraivoon, käveleminen tuntui oudolta.

Keikkailtana koski takaraivoon, käveleminen tuntui oudolta. Tuntui kuin olisi ollut laivassa ja askel vietti vasempaan. Keikalla en pysynyt jaloillani. Paikalle kutsuttiin ambulanssi. Minulle tehtiin perustutkimukset ja saatettiin hotellihuoneeseen odottamaan vaimoani.

Aamulla kävely oli yhä haparoivaa. Huimasi. Lääkärissä minulle määrättiin samaa migreenilääkettä jatkuvana kuurina ja viikko sairaslomaa. Seuraavalla viikolla minulle tuli uusi kohtaus, tällä kertaa kotona. Olin valmistautumassa keikalle lähtöön. 

Se homma jäi pahasti kesken.

TUNSIN POLTTAVAN kuuman aallon vyöryvän takaraivoani pitkin kohti otsaa. Vasemmasta kädestäni hävisi tunto enkä taaskaan pysynyt jaloillani. Kylmä hiki kaatui päälle. Vaimo soitti ambulanssin.

Tällä kertaa minut kuvattiin ja aivoistani löytyi neljä infarktia, joista kaksi oli vanhempia. 

Aivoistani löytyi neljä infarktia, joista kaksi oli vanhempia. 

Minut otettiin sisään sairaalaan. Valitettavasti minusta ja tilastani ei tiedetty osastolla. Sain syödä ja juoda normaalisti, eikä minulle ollut muitakaan rajoitteita määrätty. Seuraavana yönä sain uuden kohtauksen, joka johti teho-osastolle. Myöhemmin todettiin, että minulla oli niskanikamavaltimon repeämä ja verta oli vuotanut ajukoppaan.

"Minulla oli sairaalassa ja kuntoutuessani pakottava tarve tehdä vielä ainakin pari biisiä. Epäilin, että en esiinny enää koskaan. Niitä biisejä tehtiin kuin viimeisiä."

Minua kuntoutettiin aluksi Neuronissa. Sain oman huoneen. Pyysin vaimoa tuomaan läppärin, matkakoskettimet ja kitaran. Nauhoitin joka päivä, joskus meni aika myöhään. Sairaalassa minulla oli sama setti, kun pääsin osastolle. Onneksi huonetoverit eivät ihmetelleet sen kummemmin. Kaikki oltiin siinä vähän kuutamolla. 

Tunsin, että henkilökohtaiset tarpeet otettiin huomioon ja minua kuunneltiin. Takaraivossa on kuitenkin tunne, että kuntouttavinta oli säveltäminen. Onneksi minulle suotiin siihen mahdollisuus. 

Kuntouttavinta oli säveltäminen. Minulla oli pakottava tarve tehdä vielä ainakin pari biisiä.

Työstin Technodiktator-albumia sairaalassa ja tein jopa oman studion sairaalayksiööni. Minulla oli pakottava tarve tehdä vielä ainakin pari biisiä. Epäilin, että en esiinny enää koskaan. Niitä biisejä tehtiin kuin viimeisiä. 

Sairaalassa syntyi Jalopiinan ensimmäinen versio. Se oli siinä mielessä erikoinen kappale, että se täytyi tehdä yhdellä silmällä ja muutama minuutti kerrallaan. Jos toisen silmän avasi, näkyi kaikki vähintään kahtena. Usein tunne oli kuin olisi katsonut kaleidoskooppiin. Neuronissa valmistui Pyhä maa sekä hyvä kourallinen demoja. Siellä saikin nauhoittaa rauhassa, minulla oli kitarakin mukana. 

NUMERAALISET TEHTÄVÄT ja kirjoittaminen ovat nykyään erittäin hankalia. Normaalisti muutaman minuutin juttu vie nykyisin ainakin triplaten aikaa. Hämäränäkö on erittäin huono ja esimerkiksi autolla ajaminen pimeässä on vaikeaa. Kirkkaat kevätkelit tekevät myös omat temppunsa. Pitääkin muistaa ostaa aurinkolasit, muuten tulee huono olo. 

Huimauksen ja väsymyksen vuoksi minun pitää päästä päivän aikaan usein lepäämään. Tykkäsin ennen saunomisesta, mutta nykyään se on epämukavaa toisen puolen tunnottomuuden vuoksi. Kroppa menee sekaisin, kun toinen puoli ei tunnista kuumaa. Toiseen silmään jäi Hornerin syndrooma, joka aiheuttaa päänsärkyjä. Se jäi se silmä vähän silleen ”lurpottamaan”. 

Huono muisti tuo epävarmuutta ja kotoa lähteminen vaatii paljon asioiden tarkastamista. Välillä on päiviä, että ei oikein ole aloitekykyä yhtään mihinkään. Vaaratilanteita aiheutui alkuun varsinkin kaatavan huimauksen ja tuntopuutosten vuoksi.

Minulle jäi vasen puoli kaulasta alaspäin tunnottomaksi. En tunne leikkaavia tai pistäviä esineitä iholla. Kylmä vihloo, kuumaa ei tunne. On siinä plussaakin, tatuoinnin ottaminen ei tunnu miltään. Ennen minulla ei ollut yhtään tatuointia, nyt aika reilusti, mutta vain vasemmalla puolella.

Aivoinfarkti kosketti koko perhettä. Mutta sen sijaan, että miettisimme miksi, mietimme kuinkas päin tänään ollaan. 

Taudin aiheuttama väsymys ja huimaus vaikuttavat siihen, miksi isi ei pelaa jääkiekkoa tai kiipeä korkealle puuhun. Vaimo pyrkii muistuttamaan asioista, jotka tahtovat unohtua. Aivoinfarkti kosketti meidän koko perhettä. Vaimoni sanoo: sen sijaan, että miettisimme miksi, mietimme kuinkas päin tänään ollaan. 

Vaimo ja lapset ilahduttavat arjessa. On ne niin pöhelöitä. Ne vielä luulee, että minä oon se pöhelö. Toinen voimaa antava asia on totta kai musiikin tekeminen ja esittäminen. Se vaan pystyy viihdyttämään minua vuodesta toiseen.”   

"Vaimo ja lapset ilahduttavat arjessa. On ne niin pöhelöitä. Ne vielä luulee, että minä oon se pöhelö. Toinen voimaa antava asia on musiikki. Sen tekeminen ja esittäminen vaan pystyy viihdyttämään minua vuodesta toiseen."