23.10.2017 Lola

jaa:

Mielen hyvinvointi on muistisairaan miehensä rinnalla kulkevalle Lolalle kuin silta. Se on rakentunut pikkuhiljaa. Suru ei enää hallitse ajatuksia. 

MINULLE mielen hyvinvoinnin muutos parempaan on ollut prosessi, joka nyt on kestänyt kahdeksan kuukautta ja jatkuu yhä. Tunne on ollut kuin kääntäisi aavalla merellä isoa laivaa. 

Muutosvastarinta on tiukasti omassa päässäni eikä se tahdo helposti antaa periksi. Oli aika, jolloin kuljin myötätuntoisena mukana Jorman muistisairautta kotona. Itkin ja harasin sairauden tuomia muutoksia vastaan, mutta velvollisuudentuntoisena omaishoitajana kannattelin kulisseja 6–7 vuotta.

Itkin ja harasin sairauden tuomia muutoksia vastaan, mutta velvollisuudentuntoisena omaishoitajana kannattelin kulisseja 6–7 vuotta.

Se aika otti voimille ja monta kertaa pelkäsin oman elämäni romahtavan. Ja kyllä se muutaman kerran romahtikin. Tärkeätkin asiat menettivät silloin merkityksensä. Vähin erin kuvittelin, kun lääkärikin niin sanoi, että Jorman muutto ympärivuorokautiseen hoitoon toisi minulle helpotusta.

Kun se sitten tapahtui, sain todeta, ettei minun päässäni vellonut paha mieli minnekään lähtenyt. Kannoin jatkuvasti huolta siitä, että Jormalla olisi hyvä olla, kun itse näin, ettei todellakaan niin aina ollut. Ryhmäkoti, kalliskaan yksityinen, ei ollut mikään viihtyisä ”mummola”, jossa olisi riittävästi työhönsä sitoutunutta henkilökuntaa.  

"Vaikka Jormalla nyt on toinen koti, on hänellä koti edelleen minun luonani. Tallessa ovat kaikki yhteiset kokemukset, muistot, lapset ja yhdessä vietetyt juhlat. Ei elettyä elämää voi ottaa pois."

VASTA KUN oli riittävästi tahtoa ja halua päästä tuosta pahasta olosta, alkoi myös mielen muutos. Yhä useammin aloin ymmärtää, että turhaan suren ja kannan huolta, kun en sillä pystynyt Jorman tilannetta parantamaan vähääkään.

Tahto kasvoi itsestäni, ei lääkärien tai ystävien sanomana. Mutta aina keksin hyvän syyn surra ja huolehtia. Tunsin, että olin näiden tunteitteni kanssa ansassa ja nyt halusin hartaasti päästä tästä katiskasta pois.

Aloin ymmärtää, että turhaan suren ja kannan huolta, kun en sillä pystynyt tilannetta parantamaan. Tahto kasvoi itsestäni, ei lääkärien tai ystävien sanomana.

Olisin ollut onnellinen vain ihan pienistäkin onnen hetkistä. Hoin itselleni, että haluan pois tästä pahasta olosta. Kävin terveystarkastuksessa ja söin vitamiineja. Melatoniinin voimalla paransin yöunta. Rupesin huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani.

Kun sitten vielä sain suruviestiä tuttavani menetyksistä, jotka olivat omiani kaksi kertaa suurempia, annoin hiukan periksi. Tunsin, että ehkä minun suruni oli saanut liian paljon tilaa mielessäni.

MONI YSTÄVÄ hyvää tahtoen muistutti minua siitä, että olimme Jorman kanssa saaneet elää niin pitkän ja hyvän elämän, yhtensä 63 vuotta. Ikään kuin sen olisi pitänyt riittää siihen, että on kaikesta kiitollinen ja onnellinen Alzheimerista riippumatta.

Tottahan se on, se on enemmän elämää kuin monella muulla. Se ei kuitenkaan riittänyt minulle enkä kokenut sitä niin, että sen varjolla olisin voinut päästä huolistani, jotka olivat omassa päässäni.

Sitten yhtenä aamuna heräsin ja tunnistin heti, että nyt oli jotain toisin, nautiskelin hyvästä olosta.  Olinko rakastunut tai saanut herätyksen? Olo tuntui hyvältä, ja mietin, että mistä se nyt tuli odottamatta ja yllättäen.

Sellaista en ollut tuntenut vuosiin. Ohikiitävä tunne, kuitenkin se oli sellainen tunne, jota olin kaivannut: oli itsetuntoa ja omanarvon tunnetta, mahdollisuutta tehdä kaikkea minulla kivoja asioita.  

NYT OLEN selättänyt surun ja itkukiintiökin on täynnä. Pystyn käsittelemään tunteitanikin paremmin. Hyväksyn asioita, joille ei voi mitään. Minultahan ei puutu mitään. En koe, että ulkonaisesti olisi tarvetta muuttaa mitään, eikä minulla ole haluakaan siihen, ainakaan toistaiseksi.

Vaikka Jormalla nyt on toinen koti, on hänellä koti edelleen minun luonani. Tallessa ovat kaikki yhteiset kokemukset, muistot, lapset ja yhdessä vietetyt juhlat. Ei elettyä elämää voi ottaa pois.

Haluan yrittää kulkea mielen hyvinvoinnin sillan loppuun saakka.

Puhumme siitä aina silloin, kun käyn Jorman luona. Hänen puheensa alkaa olla sekavaa, mutta se on hänen puheensa. Vaikka täydellisyydestä on pitänyt paljon tinkiä, uskon, että vähemmälläkin voi pärjätä tässä elämässä. Haluan yrittää kulkea mielen hyvinvoinnin sillan loppuun saakka. Tämäkin on helpommin sanottu kuin tehty.