4.9.2017 Minna Hietakangas / Muistiliitto ry

jaa:

Terttu Härmä iloitsee naapureistaan ja ystäväpiiristään. Vaikka Alzheimer tuli arkeen, he tuovat turvaa elämään.  

”Meillä on tässä talossa paljon yhteistä tekemistä. Kaikki asukkaat ovat iäkkäitä, ja viihdyn todella hyvin. Pelaamme yhdessä pihalla muun muassa mölkkyä. Meillä on siinä kiva peliporukka. Kerran sateellakin heittelimme mölkkyä niin innokkaasti, ettemme meinanneet millään malttaa lopettaa. Talossa on myös kerhohuone, jossa meidän tulee pelattua bingoa varsinkin talvella. 

Naapureiden kanssa olemme puhuneet, että kaikkien kanssa ollaan kavereita eikä ketään moitita. Kun olemme kaikki yksin eläviä ihmisiä ja samassa elämäntilanteessa, olemme tässä toistemme vertaistukena. Olen nyt 77-vuotias ja asunut 17 vuotta erään säätiön vuokra-asunnossa. Niitä on tarjolla eläkeikään ehtineille yksineläjille ja pariskunnille. 

 

Pärjään arjessa hyvin yksinäni. Olen kaikki tehnyt vielä itse, siivoan ja pesen pyykit talon alakerrassa. Minulla ei käy kodinhoitajaa tai siivoojaa, vaikka monella käy. Mutta sekin päivä voi edessä olla.

Tykkään siisteydestä ja minua vaivaisi, jos kotona olisi sotkuista. Jokaisella on sauna omassa asunnossa, ja minä saunon aina lauantaisin.

"Olemme kaikki samassa elämäntilanteessa naapureiden kanssa, joten toimimme myös toistemme vertaistukena." Kuva: J. Lifländer

Olen aina ollut sellainen menevä ihminen, valmis lähtemään. Harvoin ehdin nytkään kotona istua keinutuolissa. Kaiken pitäisi tapahtua minun mielestäni nopeasti. Nuorena harrastin yleisurheilua, juoksin sataa metriä ja hyppäsin korkeutta ja pituutta. Kun olin lapsi, vanhemmat sanoivat, että reppu on rappusilla, mutta tyttöä ei näy missään.

Kaatuminen oli oikeastaan onni onnettomuudessa, sillä minua alettiin tutkia tarkemmin.

VUOSI SITTEN kaaduin yöllä kotona, kun olin tulossa vessasta. En silloin tiennyt, olinko menossa vessaan vai tulossa sieltä. Minulla oli onneksi kännykkä siinä vieressäni, ja soitin sillä samassa talossa asuvalle hyvälle ystävälleni. Satutin kaatuessa pääni. Ystäväni soitti ambulanssin, jolla lähdettiin sairaalaan. 

Se kaatuminen oli oikeastaan onni onnettomuudessa, sillä minua alettiin tutkia tarkemmin. Selvisi, että minulla on etenevä muistisairaus.

Pidin ennen Alzheimerin tautia kaukaisena asiana, joka ei minua kosketa. Kun sain diagnoosin, menin hiljaiseksi. Kyllä minä masennuinkin siitä aluksi ja itkin aika paljon, koska en tuntenut tätä tautia. Mutta kummasti vaan elämä menee päivä kerrallaan. Nyt olen mielestäni sinut sairauden kanssa.

"Nyt olen mielestäni sinut tämän sairauden kanssa." Kuva: J. Lifländer

Kaatuessa minua auttanut ystävä kuoli vuoden alussa. Vieläkin tulee joskus itku, kun häntä niin kaipaan. Pelästyin aluksi, että nyt olen tuuliajolla, mutta sitten tuli muita naapureita avuksi. Nyt he muistuttavat vuorostaan minua, että oletko ottanut lääkkeet. Olemme vaihtaneet avaimia, joten tarvittaessa he pääsevät auttamaan – ja päinvastoin. He ovat kyllä ihania, minulle tulee turvallinen olo. Se on iso asia minulle. 

OLEN HARRASTANUT pitkään virkkaamista, ja kesäisin istun virkkaamassa yksiöni parvekkeellakin. Nautin myös kryptojen teosta, ne ovat käsitöiden lisäksi sellaisia henkireikiä minulle. Illalla teen kryptoja, jos en meinaa saada unta. Sitä alkaa jo muutamasta kirjaimesta hahmotella sanoja. 

Joskus minä vähän pelkään, kun yksin elävänä ajattelen tulevaisuutta. Sitten tuumaan, että onhan sitä tähänkin saakka pärjätty. Jos minut olisi jätetty yksin silloin, kun kaaduin ja diagnoosi muistisairaudesta tuli, voisi tuntua, että on hätä kädessä. Mutta nyt minulla on turvallinen olo.  

Minun ei tarvitse teeskennellä eikä salailla muistisairauttani, avoimesti olen siitä tavannut kertoa.

Laitan aina asiat ylös lapulle ja kalenteriin, niin kauppa-asiat kuin hammaslääkärin. Hatanpään puistosairaalaan geriatriselta poliklinikalta käy luonani muistikoordinaattori. Hän jututtaa ja tarkistaa missä mennään. Sekin antaa sellaista turvaa, kun pitävät vähän silmällä ja huolehtivat. Siellä poliklinikalla tehdään myös muistikokeita, olen sellaisessa käynyt pari kertaa diagnoosin jälkeen.

Minun ei tarvitse teeskennellä eikä salailla muistisairauttani, avoimesti olen siitä tavannut kertoa. Olisihan se nyt kauheaa, jos koko ajan joku salaisuus painaisi mieltä.

"Kesäisin istun virkkaamassa parvekkeellakin. Nautin myös kryptojen teosta, ne ovat käsitöiden lisäksi sellaisia henkireikiä minulle." Kuva: J. Lifländer

Olen hirveän tyytyväinen elämääni, minulla on hyvä olla. Olen vissiin tehnyt tässä vuosien varrella hyvän sovun itseni kanssa, se on kaikkein tärkeintä. En vaadi itseltäni niin paljon enää kuin aikaisemmin, ja sellainen turha asioiden perässä hötkyily on jäänyt. 

MINULLA EI OLE lapsia, ja olen melkein aina elänyt yksin. Pari entistä työkaveria käy silloin tällöin moikkaamassa, toinen leipoo pullaa ja kakkuja ja tuo niitä tullessaan. Joka päivä soitellaan Kouvolassa asuvan siskoni kanssa, ja myös käyn hänen luonaan.

Eihän tämä Alzheimer nykyisin mikään ihme juttu ole.

Jos tulee sulkeutuneeksi ja araksi muistisairauden myötä, se varmaan juontaa jostain kauempaa ihmisen elämästä tai hänen persoonastaan. Eihän tämä Alzheimer nykyisin mikään ihme juttu ole. Jos sairaus tulee, niin minkäs sitä sille voi.

Joka viikko minä lottoan samalla, kun käyn kaupassa. Ja joka lauantai katson lottoarvonnan. Tällaiset jännityksen aiheet minulla on – ja se jännitys siirtyy aina seuraavaan viikkoon. Pitää niitä unelmia olla!”

"Olen vissiin tehnyt vuosien varrella hyvän sovun itseni kanssa, se on kaikkein tärkeintä." Kuva: J. Lifländer