30.8.2017 Minna Hietakangas / Muistiliitto ry

jaa:

Kirjailija Tommi Kinnusen perheessä jäähyväiset muistisairaalle isälle kestivät kymmenen vuotta. Isä menetti taitoja samaan aikaan, kun oma lapsi oppi niitä.

”Isäni Juhani Kinnunen oli valokuvaaja Kuusamossa. Hän aloitti ammatissa 14-vuotiaana ja jatkoi eläkeikään asti. Meillä oli valokuvastudio, jossa otettiin muotokuvia, mutta isä oli myös taitava luontokuvaaja. Isänäiti, myös valokuvaaja, oli perustanut studion jo vuonna 1924 Kuusamoon.

Onneksi isä ehti eläkkeelle ennen suurta digimullistusta, eikä hänen myöskään tarvinnut katsoa studiokuvaajan ammatin hiljaista kuolemista.
Minä kasvoin päiväkodin sijaan studion takahuoneessa kouluikään saakka. Leikin filmipurkeilla ja laitoin teatteriesityksiä pystyyn, olihan studiossa taustakankaita, muotokuvissa tarvittavia tuoleja ja vaikka mitä kuvausrekvisiittaa. 

Isä silitteli ja halaili, ja pohjoisessa tällaiset asiat eivät ole päivänselvyyksiä.

Isä oli kyllä kummallinen kuusamolaiseksi, mutta meidän suku ei olekaan sieltä kotoisin. Hän nimittäin silitteli ja halaili, ja pohjoisessa tällaiset asiat eivät ole päivänselvyyksiä. Puhuimme taannoin sisarusten kanssa, että meillä kaikilla oli samanlainen kokemus isästä. Ihan vielä viimeisetkin kerrat, kun isä oli kotona käymässä intervallihoidosta, hän teki niin. Muistan kuinka istuin nojatuolissa, kun isä käveli ohi – ja yhtäkkiä silitti hiuksia. Isältä olen perinyt sen silittelyn ja halailun. 

Sellainen Havukka-ahon ajattelija hän oli, harrasti pähkäilyä. Harkitsevainen olen minäkin. Puolisoani hermostuttaa, kun minä mietin asioita kaikilta puolilta. Ihan sitäkin, mitä tomaattisosetta ostetaan kaupasta.

"Isä oli sellainen Havukka-ahon ajattelija, ja harkitsevainen olen minäkin." Kuva: Pasi Leino

Kun minulla oli nuorempana iso päätös tehtävänä, vaikkapa se, mitä lähden opiskelemaan tai uskallanko ostaa ensimmäisen asunnon, juttelin siitä aina isän kanssa. Sieltä ei koskaan tullut vastausta, se ei ollut tarkoituskaan. Isä oli mentori, joka kysyi, että oletko miettinyt tätä puolta ja voisiko tämä asia olla näin.

Vaikka isä ei ollut kouluja käynyt, hänen kanssaan pystyi puhumaan ihan mistä tahansa. Hän haastoi ajattelemaan asioita monipuolisesti. Isä luki paljon, oli todella utelias kaikkeen uuteen. Muistan lapsuudesta sunnuntai-iltapäivät, jolloin koko talo oli aivan hiljainen, kun kaikki lukivat. 

NYT ALKAA hitaiden jäähyväisten aika, isosiskoni sanoi, kun isän diagnoosi tuli. Se oli minusta ihan hirvittävästi sanottu, inhosin sitä ajatusta. Mutta olihan se totta. Alzheimerissa ihminen liukuu vähitellen pois. Sanottiin, että isällä saattaisi olla elinaikaa kolme vuotta, mutta sen sijaan meillä olikin yhteistä aikaa kymmenen vuotta. 

Isä huomasi sairauden alkuvaiheessa, ettei osaa enää ajaa anoppilaan, jonne oli ajanut vuodesta 1960 alkaen. Hän alkoi pitää päiväkirjaa, johon kirjasi säntillisesti kaiken. Lisäksi hän halusi ottaa paljon valokuvia ja käydä läpi kaikki valokuva-albumit. Kuviin hän merkkasi ylös asioita, esimerkiksi sen, kuka oli missäkin kuvassa. 

Isä alkoi pitää päiväkirjaa, johon kirjasi säntillisesti kaiken. Hän halusi myös ottaa paljon valokuvia.

Se valokuvaaja säilyi isässä. Kun olimme koko perhe ulkona syömässä eräällä ulkomaanmatkalla, isä halusi, että otetaan kuvia ja kaikki kirjoittavat nimensä ylös. Jopa tarjoilijaa hän pyysi kirjoittamaan nimensä. Hän halusi tallentaa hetken, jotta se on olemassa.

Muistan, kuinka kävimme isää katsomassa Kuusamossa lapsemme synnyttyä. Nostin meidän muksun isän syliin, ja isä alkoi hetken päästä nostaa ensin yhtä kättä, sitten toista ja napsutella sormillaan. Valokuvaajahan houkuttelee lapsen katseen johonkin tiettyyn suuntaan, että saadaan kuva otettua. Se tuli varmaan selkäytimestä. 

"Se valokuvaaja säilyi isässä. Hän halusi tallentaa hetken, jotta se oli olemassa." Kuva: Pasi Leino

Kun aloin seurustella ja menin naimisiin, isän olikin hankala jutella puolisoni kanssa. Yhtäkkiä hän saattoi sanoa, että kerropa mikä tämä kännykkä on. Keskustelu muuttui oudon haastavaksi, se ei ollut enää sellaista kuin ennen. 

Oli siinä kyllä kummallisia rinnakkaisia ilmiöitä. Kun lapsemme oppi kävelemään, isä menetti sen taidon. Kun lapsi oppi syömään lusikalla, isä unohti, miten syödään. Puhumisen kanssa kävi samoin. Mietin, että ikään kuin isä luopuisi taidoistaan. 

Luulisi, että suru joskus irrottaa otteensa, mutta ei se tee sitä. Tätä muistoa isästä minä en pysty vieläkään itkemättä sanomaan: hän kävi aina sanomassa iltarukouksen yhteydessä meille lapsille, että tykkää meistä. Sen saman sanon iltaisin omalle lapselleni. 

ÄITI HOITI PITKÄÄN isää kotona Kuusamossa, me kaikki sisarukset asuimme Etelä-Suomessa. Paitsi että mietti isää, sitä oli tietysti huolissaan myös äidin jaksamisesta. Oli todella kova paikka äidille, kun isän sitten piti siirtyä laitoshoitoon.

Eihän se ajatus aluksi mukavalta tuntunut, mutta en ole missään niin hyvää hoitoa nähnyt kuin siellä kunnallisessa hoitolaitoksessa. Henkilökunta oli hyvin ammattitaitoinen. Siellä oli tarkkoja potilaskohtaisia ohjeita – isällä esimerkiksi se, että hänelle laitetaan aina villasukat jalkaan, kun kotonakin hänellä oli aina ne jalassa. 

"Kun lapsemme oppi kävelemään, isä menetti sen taidon. Kun lapsi oppi syömään lusikalla, isä unohti, miten syödään." Kuva: Pasi Leino

Isä oli kuin kytevä hiillos, joka pikkuhiljaa hiipui. Vaikka suru oli suuri, kaunista oli se, että ehdimme jättää ne pitkät jäähyväiset. Kerran kun istuimme sisarusten kanssa yhdessä iltaa Kuusamossa, isä katseli hetken aikaa siskoni tablettia. Siskoni näytti, että siinä on kamera. Isä ei silloin juurikaan puhunut enää, mutta hän nappasi tabletin ja alkoi ottaa kuvia meistä. Eikä varmasti ollut sellaista laitetta aiemmin nähnyt. 

Jossain vaiheessa isä mietti, saisiko jostain niin voimakasta videotykkiä, että heijastaisi vanhoja dioja pilveen! Äidin kanssa hän järjesti eräs talvi valokuvanäytöksen äidin ystävättärille. Valokuvat heijastettiin kuin valkokankaalle korkeaan lumikinokseen, Kuusamossahan kun sataa aina paljon lunta. Istuimetkin oli tehty, jäästä. 

Isä ja äiti kokosivat myös vanhoja Kuusamo-aiheisia kuvia PowerPoint-esityksiksi ja kiersivät hoitokodeissa näyttämässä niitä. Kuvat saivat ihmisiä muistelemaan, ja ihmiset, jotka eivät juurikaan enää kyenneet puhumaan, alkoivat jutella, että tuossapa kuvassa näkyy se tuttu talo.

Olihan se kammottavaa, kun olla täällä etelässä ja vanhemmat siellä Kuusamossa. Etelä-Suomi on täynnä ihmisiä, joilla on huono omatunto. Ajattelin, että nyt minä en ole vanhempieni apuna, vaikka vanhemmat olivat aina läsnä, kun itse lapsena tarvitsi apua. Sitä toivoi, että pystyisi olemaan arjessa mukana, auttamaan ja neuvomaan – tai jos nyt edes voisi olla paikalla. 

Sitä toivoi, että pystyisi olemaan arjessa mukana, auttamaan ja neuvomaan – tai jos nyt edes voisi olla paikalla. 

Kun joku meistä sisaruksista kävi Kuusamossa, Facebook ja Messenger olivat täynnä viestejä, millainen tilanne siellä oli. Ne alkoivat usein synkästi, mutta useimmiten keskustelu kääntyi positiiviseen: siihen mitä oli vielä jäljellä kuin mitä oli kadonnut. Kuten mummoni sanoi: Mitäpä se hyvejää? Eli mitä hyötyä sitä on päivitellä ja voivotella. 

"Se valokuvaaja säilyi isässä. Jossain vaiheessa hän mietti, saisiko jostain niin voimakasta videotykkiä, että heijastaisi vanhoja dioja pilveen." Kuva: Pasi Leino

UUDENVUODEN AATONAATTONA vuonna 2015 äiti soitti Kuusamosta, että nyt tulkaa. Olimme kaikki sisarukset vielä saman päivän iltana siellä.

Ensimmäinen päivä isän luona hoitolaitoksessa meni surressa. Sitten se touhu meni jotenkin ihan hassuksi. Olimme isän kuolinvuoteen äärellä, mutta nauraa kikatimme – koska isä olisi tehnyt ihan varmasti niin, hän oli todella huumorintajuinen ihminen. Lauottiin aivan käsittämättömiä vitsejä, naljailtiin ja piruiltiin toisillemme.

Äidin ja isän hääpäivä oli ensimmäinen tammikuuta, he olivat menneet naimisiin vuonna 1961. Äiti sanoi koko ajan isälle, että et kuole meidän hääpäivänä. 

Isälle laitettiin villasukat jalkaan ja kangasnenäliina taskuun.

Isä kuoli 2. tammikuuta 76-vuotiaana. Kuolema oli kaunis ja hyvä hetki, isä sai kuolla niin, että häntä pidettiin kädestä. Hänelle laitettiin villasukat jalkaan ja kangasnenäliina taskuun.

"Kun minulla oli nuorempana iso päätös tehtävänä, vaikkapa se, mitä lähden opiskelemaan tai uskallanko ostaa ensimmäisen asunnon, juttelin siitä aina isän kanssa." Kuva: Pasi Leino

Hautajaisissa pidettiin paljon muistopuheita, ja melkein kaikki sanoivat, että isä oli ihminen, joka kuunteli. Meille lapsille isä jutteli aina asiaa, kuunteli tarkkaan ja esitti kysymyksiä. Se oli lapsena hirveän hienoa – että toinen suhtautuu kuin samanarvoiseen eikä juttele niin kuin lapsille yleensä jutellaan, sieltä yläpuolelta. Tärkeimpiä muistoja isästä on juuri se, että tulin aina kuulluksi. Ja minua aina kannustettiin ja tuettiin, mitä tahansa hullutusta sitä keksi. 

ISÄ ON SIIRTYNYT sisäiseksi yleisökseni. Kun ostimme talon Turun Luostarinmäeltä, talossa kulkiessani ajattelin: voi että, isä tykkäisi tästä. Se tarkoita, että eläisin kuollutta isääni ajatellen, mutta hän vaikuttaa yhä paljon elämääni ja toimintaani. Varsinkin tyytyväisyyden hetkinä se tunne tulee. Niin, ja pidän yhtä isän kangasnenäliinoista päällystakin taskussa.

Kun joku kysyy, että sinulla on ollut hyvä isä, vastaan, että minulla on. Eihän isä ole lakannut olemasta; minulla on hyvä isä, mutta hän on kuollut. Onhan se isän kuolema vieläkin möykky, mutten usko tähän länsimaisen yhteiskunnan ajatukseen siitä, että pitää äkkiä yrittää lääkkeillä päästä niin sanottuun normaaliin olotilaan. Tai siihen, että surutyö tehtäisiin jotenkin valmiiksi, ja sitten suru on poissa.

Mutta minulla ei ole sellaista oloa, että jotain jäi sanomatta isälle. Ei yhtään.” 

"Kun ostimme talon Turun Luostarinmäeltä, talossa kulkiessani ajattelin: voi että, isä tykkäisi tästä." Kuva: Pasi Leino