5.9.2017 Minna Hietakangas / Muistiliitto ry

jaa:

Laulaja Eino Grön kalusti Marjatta-vaimonsa huoneen hoitokodissa ja lähtee mukaan kampaajalle. Läheisen arkeen tuo levollisuutta se, että hoitokoti on lähellä ja miniäkin on siellä töissä.

”TUTUSTUIMME TIETYSTI minun työpaikallani Marjatan kanssa. Ja sehän oli estradilla. Olin Porissa kuuluisassa hotelli Otavassa keikalla 1950-luvun lopulla, ja ajauduin sitten tauolla tyttöporukan haastateltavaksi. He kaikki opiskelivat sairaanhoitajiksi. Minä olin kolme tai neljä levyä tehnyt siinä vaiheessa.

Huomioni kiinnittyi Marjattaan, hänen olemuksessaan ja katseessaan oli herttaisuutta. Sain jopa saattaa hänet sinä iltana kotiin, kun minulla oli auto. Siitä se sitten alkoi meidän tapailumme.

Huomioni kiinnittyi Marjattaan, hänen olemuksessaan ja katseessaan oli herttaisuutta.

Oikeastaan tässä ensitapaamisessa oli sellainen pikku juttu. Asuin Porin torin laidalla, ja olin nähnyt saman tyttöporukan torin grillillä jo päivällä. Siellä jo, no, vähän tiirailin sinne tyttöjen pöytään. Sitten sattumalta he olivat illalla keikallani. Aloin miettiä, olisiko tässä jotain pientä… En siis ihan kylmiltäni lähtenyt saatille.

Tulin Marjatan perässä 1960-luvun alussa Helsinkiin, jossa hän opiskeli sairaanhoitajaksi. Hän opiskeli vielä työterveyshoitajaksi ja teki sitten niitä töitä. 

Tänä kesänä naimisiinmenostamme tuli kuluneeksi 55 vuotta. Häät olivat alkukesästä vuonna 1962, ja poikamme Ari syntyi saman vuoden syksyllä. Hänkin ajautui terveysalalle ja tekee nyt fysioterapeuttina töitä. 

"Tulin Marjatan perässä 1960-luvun alussa Helsinkiin, jossa hän opiskeli sairaanhoitajaksi." Kuva: Kaisu Jouppi

OLI SE AIKAMOISTA meininkiä 1960-luvulla, kun ihmiset kävivät keikoilla ja tanssivat kovasti. Ja minä olin nouseva tähti. Varmistelin vielä 1960-luvun alussa toista työtä siltä varalta, jos laulamisesta ei tulisi oikeaa ammattia. Valmistuinkin 1963 liikunnanohjaajaksi Pajulahden urheiluopistosta. 

Kävimme konserteissa ja teatterissa. Aloimme myös 1970-luvulla matkustella ahkerasti Jenkkeihin. Hankin asunnon Floridasta, ja muutimme vuonna 1977 sinne. Ulkomaille matkustaminen, saati siellä asuminen, ei ollut ihan jokapäiväistä silloin.

Ihastuimme Floridan säähän, se oli aina meillä ykkössijalla. Mutta olihan siellä muutenkin kiva olla. Kuntoilin siihen aikaan kovasti. Golfasimme yhdessä ja kävimme paljon kävelylenkeillä, ja minä pelasin myös tennistä. Siellä kun oli ilmaiset tenniskentät ja halvat golfkierrokset. Matkan varrella tuli tuttavaperheitä. Ja pitihän sitä junioria viedä Disneylandiin. 

Koko ajan meillä oli koti myös Suomessa. Vuonna 1961 hankin vuokra-asunnon Helsingin Kulosaaresta, ja sieltä muutettiin Munkkiniemeen. Olimme koko bändi asuntosäästäjiä ja hankimme ensiasunnot Helsingin Myllypurosta. Se oli hiljainen paikka siihen aikaan. Espoon Haukilahteen muutimme vuonna 1966. Siellä asui saman alan ihmisiä: Jukka Kuoppamäki, Juha Vainio, Aarne Raninen, Danny ja Carola.

"Siitä on nyt nelisen vuotta, kun huomasin, että Marjatan muistivaikeudet alkoivat." Kuva: Kaisu Jouppi

Marjatan kanssa reissasimme jo 1960-luvulla Espanjassa. Torremolinos oli silloin sellainen pintapaikka. Se meidän elämä oli menevää – ja vielä ehdin tehdä keikkojakin. Niitä kertyikin ihan hirvittävästi. Kerran laskettiin, että vuoden 1967 kesällä minulla oli 103 keikkaa hieman yli kolmessa kuukaudessa.

SIITÄ ON NYT nelisen vuotta, kun Marjatan muistivaikeudet alkoivat. Lähimuisti se hänellä katosi. Muistisairaudessa oli vähän synkkäkin vaihe, mutta nyt Marjatta on ollut Espoossa Westendissä vähän yli kaksi vuotta hyvässä hoitokodissa. 

Monet eivät huomaa hänestä mitään – koska hän on kuulemma niin iloinen. Hoitokodissa on mukavat hoitajat, jotka Marjatta kokee kollegoiksi. Myös meidän miniä on siellä töissä. 

Muistisairaudessa oli  synkkäkin vaihe, mutta nyt Marjatta on ollut vähän yli kaksi vuotta hyvässä hoitokodissa. 

Elävän leskenä oleminen on raskasta. Mutta kun on ollut menevää elämää, kestää ehkä tämänkin paremmin. Hienoa on se, että Marjatta on ihan tässä lähellä, naapurissa tavallaan. Meidän läheisten on helppoa käydä hoitokodissa. 

Niin… Kun Marjatta asui kotona, hän kävi yksin lenkillä. Pari kertaa sattui sitten niin, ettei hän löytänyt kotiin, vaan meni naapuriin. Kerran hän väsähti sillä tavalla, että kysyi poliisilta neuvoa, ja poliisit toivat hänet kotiin. Silloin ajattelin, että kaikki ei ole kunnossa ja aloin tarkkailla sitä arkea vähän tarkemmin. Tuli myös vaiheita, ettei esimerkiksi ruoka maistunut hänelle. 

"Marjatta kokee hoitokodin hoitajat kollegoiksi. Myös meidän miniämme on siellä töissä." Kuva: Kaisu Jouppi

Totta kai minulla oli hirveä huoli hänestä, kun olin keikoilla. Soitin usein naapureille varmistaakseni, onko kaikki hyvin.

MINULLA ON SELLAINEN käsitys, että saimme oikeaan aikaan järjestettyä Marjatalle paikan hoitokodissa. Marjatan kotona asumisesta ei meidän tapauksessamme olisi tullut mitään, vaikka kyllä me kotihoitoakin yritimme. 

Totta kai pojan ja hänen vaimonsa kanssa juttelimme, mitä vaihtoehtoja on. Kun miniäkin on hoitokodissa töissä, se tuntui oikealta ratkaisulta. Espoon kotihoitokin huomasi, että kenties näin on parempi. Minä en olisi omaishoitajaksi voinut lähteä. Se ei ollut vaihtoehto, koska minulla on niin paljon töitä.

Minulla on sellainen käsitys, että saimme oikeaan aikaan järjestettyä Marjatalle paikan hoitokodissa.

Joissakin asioissa sitä tuntee itsensä vajavaiseksi tässä tilanteessa. Tulee sellainen riittämättömyyden tunne, kun ei voi tehdä enempää.
Marjatalla oli vähän ankea kausi hoitokodissa, ja minulla ehti käydä mielessä, että näin nopeastiko se hänen vointinsa heikkenee. Mutta sitten, kiitos lääkkeidenkö ja hyvän hoitopaikanko, tilanne kääntyikin hyvälle mallille. Ihan kuin muistisairaus ei olisi edennyt viime aikoina. Oletin aluksi, että se etenisi nopeammin. 

Marjatalla on loistava fysiikka edelleen, ja me käymme aina silloin tällöin kävely- ja sauvakävelylenkillä. Tai sitten mennään kahville kaksistaan ja jutellaan kaikista asioista. Myös mökillä Hangossa olemme käyneet yhdessä. Mökki tuli rakennettua 1970-luvulla, ja Marjatta muistaa sen hyvin.

Käyn Marjatan kanssa myös kampaajalla. Hän katsoo peiliin ja sanoo minulle: nyt on pakko päästä kampaajalle.

"Joissakin asioissa sitä tuntee itsensä vajavaiseksi tässä tilanteessa. Tulee sellainen riittämättömyyden tunne, kun ei voi tehdä enempää." Kuva: Kaisu Jouppi

Totta kai siinä nousee suru pintaan, kun Marjatta ihmettelee, miksi hän on hoitokodissa ja miksemme asu yhdessä. Tai kysyy kolme kertaa, milloin tulen seuraavan kerran käymään. Täytyy silloin vaan kauniisti kaarrella asioita.

Mutta sitä Marjatta ei ihmettele, etten käy joka päivä hoitokodissa katsomassa. Hän sanoo, että Eikka on niin hyvässä kunnossa, että käy vielä keikoilla. Se laitostuminen tietysti tuntuu raskaalta aika ajoin, samoin se, ettei arki sujuu enää samalla tavalla.

KALUSTIMME UUSIKSI Marjatan huoneen hoitokodissa. Hän antoi kyllä kovasti arvoa sille ja piti remppaa onnistuneena. 

Vähän hädissämme aluksi sen huoneen kalustimme, kun Marjatta muutti hoitokotiin. Marjatta huomautti meille läheisille, ettei hän tykkää yhtään vaikkapa tuosta taulusta. Vaaleat värit ovat aina olleet Marjatan suosikkeja, ja niinpä me käytimme niitä. Olen päättänyt, että nojatuolin vaihdan vielä, mutta sitten alkaa kaikki olla valmista.

"Totta kai siinä nousee suru pintaan, kun Marjatta ihmettelee, miksi hän on hoitokodissa ja miksemme asu yhdessä." Kuva: Kaisu Jouppi

Olen järjestänyt myös vakinaisen kävelijän hänen seurakseen sen lisäksi, että käyn itse lenkeillä hänen kanssaan. Hänelle ne lenkit ovat piece of cake, me kun Marjatan kanssa kävelimme paljon aikoinaan. 

Minulla on sellainen ajatus, että menen häntä sinne hänen omaan kotiinsa moikkaamaan. Eikä niin, että hän asuu hoitokodissa. Näin nyt tässä mennään, mutta jonkun verran tulee toki ajateltua tulevaisuutta. Myin jo Palm Beachin asunnon pois Yhdysvalloissa. Edelleen käyn siellä, mutta en niin pitkiä aikoja toki. Nyt kun olen Yhdysvaltain kansalainen, matkustaminen on helpompaa.

Ilon hetkiä surun keskellä? Ainakin se ilahduttaa, että Marjatan tilanne on nyt sellainen, että voi olla levollisin mielin. 

Minulla on sellainen tunne, että olemme tehneet oikein asioita, ja Marjatta antaa sille arvon.

Marjatan koko nimi on muuten Sylva Ritva Marjatta, ja hän käyttää nykyään Sylvaa etunimenään. Se lähti siitä, kun jenkit käyttävät ensimmäistä nimeään, ja kaikissa virallisissa papereissa oli aina Sylva. Hän tykkää siitä nimestä enemmän.

Marjatta täytti juuri elokuun lopussa 79 vuotta. Pidimme synttärijuhlat, jonne kutsuin kavereitamme, kuten aina. Pukeuduttiin juhlavaatteisiin ja Marjatta kävi juhlia varten kampaajalla. Meillä on aina ollut juhlissa ratkiriemukasta. Se on ihan oma tapahtumansa.

Minulla on sellainen tunne, että olemme tehneet oikein asioita, ja Marjatta antaa sille arvon. Se tuntuu hyvältä.”

"Pidimme Marjatalle synttärijuhlat, jonne kutsuin kavereitamme." Kuva: Kaisu Jouppi